neuvostoliitto patsas
Alvar Euro

Alvar Euro

Turun kaupunginvaltuutettu

Sukupolvi ilman Neuvostoliittoa

Kuuntele kirjoitus yläpuolelta!

Minä tai kaverini emme tiedä Neuvostoliitosta mitään. Tai tiedämme tietysti, sillä emme elä umpiossa, vaan luemme ja elämme tv-sarjojen ja loputtoman tiedon maailmassa. Emme silti ole eläneet päivääkään Neuvostoliiton aikaa, vaan toisen maailmanjärjestyksen, joka on pitänyt sisällään lupauksia muusta kuin itärajan takana olevasta kommunistisesta karhusta.

90-luvun lopun maailmassa oli nykypäivään verrattuna paljon enemmän toivoa. Ilmassa oli uskoa yhdentymiseen, liberaalin yhteiskuntajärjestyksen voittokulkuun sekä kestävään rauhaan. Neuvostoliiton raunioilta uuteen elämään ponnistaneen Venäjän harteille laskettiin toivoa, ja odotukset positiiviseen kehitykseen olivat olemassa.

Silloin sukupolvemme syntyi. Ei kommunismia, ei YYA-sopimuksia, eikä jatkuvaa varpaillaan oloa muualla kuin jumppatuntien temppuradoilla.

Pilvilinnojen keskelle syntyneet

Filosofi Francis Fukuyaman 90-luvulla kirjoittama teoksessa “The End of History” rakennetaan kylmän sodan jälkeistä maailmaa. Toivoa, ja liberaalin maailmanjärjestyksen selkeää voittoa. End of history. Ja se on se järjestys, johon olemme kasvaneet.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä suurimpia lapsen maailmaan asti pompanneita kriisejä olivat talouskriisi, luonnonkatastrofit ja tietenkin terrorismi, joka monelta osin pitää sisällään myös jälkikaikuja vanhemmasta kaksinapaisuuden maailmasta. 

Asiat ovat olleet pääasiassa hyvin. Pelot ja huolet ovat kohdistuneet muuhun kuin selkeään ulkoa tulevaan vieraaseen karhuun, joka saattaisi keskeyttää rauhaisan elon kun siltä niin tuntuu.

Nyt, kun maailma alkaa taas näyttää toiselta, tämä aika antaa eri eväät katsoa maailmantilannetta. Emme ole eläneet suomettumisen kulta-aikaa, tai taistelleet eri kassakaapeista löytyneistä äänistä teiniliiton kokouksissa. Jotain meille näistä on opetettu, mutta aika ennen ysäriä on kaukaista ja hankalasti kiinnotettavaa. Nämä kokemukset ja kahtiajako eivät paina kokemusten repussamme.

Sotilaallinen uhka ei ole sukupolvellemme tuntunut koskaan oikealta uhalta, vaan katsannolta historiaan, joka on tapahtunut 1900-luvun alkupuolella. “Ei tänne kukaan enää tule.”

Siksi nykyistä yhä moninapaisempaa maailmaa on hankalampi tulkita ja ymmärtää. Konfliktit eivät ole koskaan tuntuneet todennäköisiltä, ja ovatko ne sitä edelleenkään?

Totuus tietysti on, että riski yhteenotoille ja valtioiden välisille selkkauksille on suurempi kuin todella pitkään aikaan. Fukuyaman “End of History” -teoksen rakentama kuva on hylätty, ja todellisuuden on todettu olevan kylmempi.

Huolestuneisuus kasvaa, mutta sukupolvemme kokee asian ilman YYA-tankkien kaikuja.

Suomettumisen uusi aalto

Miltä suomettuneisuus sitten näyttää ilman, että aikaa on itse elänyt ja kokenut läpi? Se näyttää tyytymiseltä ja siltä varpaillaan ololta. Kuin oltaisiin oltu pimeässä metsässä, ja jokaisesta ympärillä kuullusta rasahduksesta olisi menty polvilleen, ja todettu että “tässä tää nyt oli.”

Ilman viekkautta ja linjakasta vaarojen välttelyä ei tietenkään olisi selvitty 1900-luvun loppupuoliskosta ilman konflkiteja, mutta hintansa oli silläkin. Ihmisoikeuksien puolustamista ei aina valittu, sillä joku voisi suuttua. 

Tämän ajan suomettumista voimme nähdä lukemalla iltapäivälehtiä. Kiina harjoittaa etnistä sortopolitiikkaa, ja Suomenkin valtioneuvoston jäsen oli lähtemässä hymyssä suin kättelemään iloisesti kiinalaisia diplomaatteja suuriin murheilujuhliin Pekingiin. 

Ministeri Kurvinen, joka matkaan oli lähdössä, ei ole voinut välttyä Kiinan ihmisoikeustilanteelta. Esimerkiksi Uiguurien kohtelu ei ole jäänyt kansainväliseltä medialta noteeraamatta, vaan uutisointia ja selvityksiä on nähty ja paljon. Vaikka Kurvinen matkansa lopulta perui, hän ei tehnyt sitä kertoakseen kantansa Kiinan sortotoimia vastaan, vaan vetäytyi koronavarovaisuuden taakse perumisen perusteluissaan.

Kiinan valta maailmanpolitiikassa on nykyisellään kiistaton, ja se jatkaa kasvamistaan. Maailmankauppa ja suhteet ovat tiivis verkosto, jossa Kiinan kautta kulkee lähes kaikkien maailman valtioiden verkkojen juovat. Kiinan suuttumus tuntuisi täällä pohjolassa asti. 

Sen varominen on isomman pelkoa. Esimerkkejä niistä, jotka eivät ole valinneet varomista, on jo olemassa. Tällä hetkellä Liettua ja Kiina ovat kauppasodassa, joka sai alkunsa Liettuan suhteiden rakentamisesta Taiwaniin, joka on itsenäisyydellään kivi Kiinan kengässä. Onhan se nyt suurvallalle hankala rasti, kun itsenäiset valtiot pyrkivät itse hoitamaan omia asioitaa, eivätkä hymyssä suin alistu Kiinan käskyläisiksi.

Selkärankaa

Neuvostoliittoa emme siis ole nähneet, mutta Kiinan ja muiden suurvaltojen toimintaa saamme seurata päivittäin avaamalla yksinkertaisesti minkä tahansa uutispalvelun. Tilanteet eivät ole helppoja, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Yhden asian oma sukupolveni kuitenkin tietää. Ihmisoikeusrikkomuksilta ja suurten maailmanpoliittisten voimankäyttäjien toimilta ei suljeta silmiä, vaikka ne saattaisivat ärähtää takaisin. 

Sitä kutsutaan selkärangaksi. Ja sitä vaaditaan, oli rikkojana sitten Kiina, Venäjä tai joku muu. 

JAA TÄMÄ TEKSTI

NÄMÄKIN SAATTAVAT KIINNOSTAA: