Maailmanhistoriallisia nyrkkejä. Niitä viime vuodet ovat olleet koko eurosentriselle maailmalle. Nyrkkien rooli on ollut lyödä meitä kaikkia oikealle ja vasemmalle poskelle, ja ehkä jopa hieman vatsaan. Tai siltä se on tuntunut.
Vuosiin on mahtunut niin paljon, että Suomen tänä vuonna voittama jääkiekkokulta tuntuu tapahtuneen ehkä kymmenen vuotta sitten. Ja jokin pandemian alkuaikojen yhteisöllinen parveketouhotus tuntuu olleen joskus hieman Suomen euroviisuvoiton jälkeen. Vaikka kaikesta on vajaa kolme vuotta.
Tuntuu, että kaikesta on jo kaikki sanottu moneen kertaan. Kamala pandemia, josta ehkä otetaan jotain opiksi, ja Venäjän raakalaismainen hyökkäyssota, jota vastaan meidän kaikkien täytyy tehdä pieni osamme. Eteenpäin näkeminen on hämärää, ja vertailut Euroopan useisiin hulluihin vuosiin ovat täyttäneet lehtien palstat ja sosiaalisen median useat kirjoitukset.
Haasteiden kerrostumat
Astellessani yliopistoon syksyllä 2019 suurimmat huolenaiheet olivat ilmastonmuutos ja populismin ja yhteiskunnallisen jakautumisen aikaansaama vastakkainasettelun lisääntyminen. Kaiholla ja surullisena mietin tuota aikaa. Mielessä pyörii samalla myös se, että nämä huolet eivät ole kadonneet minnekään. Ne vain jäävät toisten, hetkellisesti yhä suurempien asioiden varjoihin.
Historian loppumiselle ja liberalismin voittokululle tuolloin hieman naureskeltiin, mutta sitä ei pidetty tyystin mahdottomana ja vääränä analyysina. Nyt voimme viimeistään todeta, että maailma ei ole ihan niin ruusuinen.
Historian harrastajana tuntuu, että tässä ajassa yhdistyy samalla kertaa ennenkokematon ja jo useaan kertaan läpikoluttu ja -eletty. Teknologia tekee ja tuottaa jatkuvasti asioita, joita seitsemän sukupolvea sitten täällä elänyt väestö ei olisi osannut edes kuvitella. Tekoäly osaa vaikka sun mitä, ja elämme sellaisten mukavuuksien keskellä, ettei niitä ymmärrä ajatella muulloin kuin lukiessaan ajankuvaromaaneita 1800-luvulta.
On se elämä helppoa. Ainakin paperilla.
Samaan aikaan teemme ja koemme asioita, joita esi-isämme ja -äitimme eivät pitäisi edes kauhean yllättävinä. Pandemioita on aina tullut ja mennyt, ja jos EU-aikaa ei lasketa, koska Euroopassa ei olisi sodittu? Aina on tapahtunut ja koettu, ja tämä aika nostaa esiin entistä enemmän sen, että ihmisluonto ei muutu vaikka koneet ja ympäristö tekisivät mitä.
Siksi lähitulevaisuudesta mielenrauhan ja tarkan tilannekuvan hakeminen on tuskallisen vaikeaa. Samalla se on teoriassa todella helppoa. Aina voimme katsoa taaksepäin ja todeta, että sodat ovat joko useiden vaiheiden tai yskittäisten rykäisyjen jälkeen rauhaan. Tai sitten pandemiat ja muut uhat ovat väistyneet, ja ihminen on porskuttanut eteenpäin tavalla tai toisella.
Paperilla kaikki olisi helppoa. Lähelle ei silti näe. Lähellä on sumu, ja sumun takana oleva pitää vain kuvitella.
Mielikuvitusharjoitus ilman lupauksia
Ajattelin nyt hieman kuvitella ja projisoida jotain sellaista, mitä voisin kuvitella näkeväni. En lupaa, enkä välttämättä täysin usko että näin käy, mutta niihin tulevaisuuskuviin voi suhteuttaa omaa tekemistään.
Ensinnäkin, muutaman vuosikymmenen aikaikkunassa erityisesti pohjoismainen yhteistyö vahvistuu. Ja miksi toisaalta ei vahvistuisi, olemme yhteiskuntajärjestykseltämme toisiamme muistuttavia hyvinvointivaltoita, ja vaikeudet tuntuvat ainakin viime aikoina liimanneen toisiamme entistä enemmän yhteen. Näin soisi käyvän tulevaisuudessakin.
Sosiaalisen median alustat kokevat suuria mullistuksia, ja vähennämme niiden käyttöä. Tätä ehkä toisaalta eniten vain toivon, mutta muutama huomio nostattaa ajatukseni osakkeita. Sosiaalisen median alustojen luomasta kaikukammioista ja vastakkainasettelua lisäävästä disinformaatiosta on puhuttu pitkään. Nyt isoksi ilmiöksi noussut TikTok on lisännyt yhä vettä sosiaalisen median muutosten myllyyn.
TikTokin juju on sen järkyttävän nopea sisällöllinen tempo, ja erittäin lyhyeksi koukuttamisajaksi muodostunut käyttöliittymä. Kahdessa sekunnissa yleensä tiedät haluatko katsoa videon, vai klikata seuraavaa. Ja sisältöä on loputtomiin. Koukuttavaa, mutta todella petollista. Ja nyt Facebook ja monet muut alustat suuntaavat omaa logiikkaansa samaan suuntaan – lyhyeen tempoon ja tolkuttomaan määrään liikkuvaa kuvaa.
Tämä laskee eri kanavien arvoa. Eri alustojen eroavaisuudet hämärtyvät, ja negatiiviset puolet jakautuvat kaikkialle. Selailun koukuttavuus nousee keskeiseksi puheenaiheeksi, ja käyttö ehkä vähenee. Datan omistajuudesta ja käytöstä puhumattakaan.
Ilmastoasiat palaavat agendalle. Tämän aiheuttavat lisääntyvät luonnonkatasrtofit, jotka vyöryvät verkkokalvoillemme. Se on todennäköisesti liian myöhään ja liian vähän, sillä kello kuluu jatkuvasti. Luontokato tuntuu unohtuvan, sillä isot yleisöt eivät tunnu hiffaavan mistä siinä edes on kyse.
En lupaa, että mikään tästä pitäisi millään aikavälillä paikkansa. Mutta näin voin kuvitella. Ja samalla hieman huolestua. Mutta ajatella, että aina voi käydä paremminkin. Ja todennäköisesti käykin.
Lähihistoria näyttää, että olemme koskiveneen sijasta lastu tässä ajan virrassa. Mutta virta voi viedä myös johonkin parempaan suuntaan. Aina on mahdollisuus.
Hyvää alkanutta vuotta!
