Syksyn aikana Turun kouluissa on oltu enemmän pois kuin koskaan aiemmin. HS:n uutisen mukaan poissaolot koskevat jo kymmentä prosenttia kaikista Turun koululaisista. Se on aivan valtava määrä.
Syitä todella on monia. Osa niistä liittyy aikaan ja tilanteeseen, mutta osan taustalla on tekijöitä, jotka ovat pitkään jatkuessaan saaneet aikaan poissaolemisen tarvetta.
Taustalta voidaan nähdä samalla kehityksiä, jotka pitkään käynnissä ollessaan saavat aikaan stressiä ja uupumusta. Näitä ovat kilpailun kiristyminen, yhä nopeatempoisempi digitaalinen maailma sekä vallalla olevan tulevaisuuskuvan synkkyys.
Niihin on päästävä kiinni. Muutoin tilanne ei lähde korjaantumaan, vaikka kuinka haluaisimme.
Pisteytysmalli tulee räjäyttää
Syvennytään ensin kilpailuun. Kilpaileminen ei ole uutta, sillä aina on täytynyt erottua muista saavuttaakseen työpaikan tai haluamansa paikan unelmien koulusta. Nyt kyseessä on kilpailun aikaistuminen ja siirtyminen yhä syvemmälle arkeen.
Korkeakoulujen pääsykoeuudistuksen lisäämästä paineesta ja stressistä on huudettu kurkku suorana viime vuosien ajan, ja osin aiheesta. Siinä on ongelmansa, vaikka täysin dystooppista maailmaa emme sen myötä ole saaneet.
Uudistuksen tarkoitus oli vähentää ylioppilaskirjoitusten sekä pääsykokeiden päällekkäisyyttä. Suuntana se on hyvä ja perusteltu. Ylioppilaskokeet ovat yhteismitalliset, ja niitä varten saa tutkitusti laadukasta opetusta ympäri maan toisen asteen oppilaitoksissa. Pääsykokeet taasen ovat todella kova hyppäys akateemiseen maailmaan, ja ilman kalliita valmennuskursseja niissä pärjääminen on yhtä hankalaa kuin täyden jääkiekkokierroksen saaminen monivedossa oikeaksi riviksi.
Ongelmaksi on muodostunut ylioppilaskokeiden pisteytyksen epäonnistuminen, joka aiheuttaa painetta valita aineet oikein jo silloin, kun astuu lukion ovista sisään ja kättelee ensi kerran uuden ryhmänohjaajansa. Se on liian aikaisin.
Kun paine menestymisestä ja kovasta kilpailusta valtaa nuorten maailman jo 16-vuotiaana, paine kasautuu, ja paineisiin ja odotuksiin vastaaminen muuttuu päivä päivältä suuremmaksi möröksi takaraivoon. Varsinkin, kun paineiden käsitteleminen ei ole vielä niin helppoa ja sujuvaa.
Kun yhtälöön lisätään hakupainealojen valtava suosio ja kilpailu, on paine päästä elämässä eteenpäin haluamaansa suuntaan suuri. Tässä ihan kaikkien yhteiskunnan jäsenten on katsottava itseään peiliin: nuorten halut ja toiveet päästä lääkäriksi, juristiksi tai muille hakupainealoille eivät synny itsestään, vaan ne synnyttää ympärillä oleva maailma arvoineen. Hakupaineeseen voimme vaikuttaa kaikki.
Ratkaisujen hakemisen tulee aloittaa pisteytysmallin muuttamisesta. Tiettyjen aineiden, erityisesti matematiikan korostuminen, tulee muuttaa ja asettaa paremmin suhteeseen muiden aineiden kanssa. Asia päätetään yliopistojen toimesta, mutta opetusministeriön painavalla sanalla on suuri merkitys.
Työpaikat katoavat tai vähintään muuttuvat
Kilpailu siirtyy elämän alussa opintojen mukana kohti ensimmäisiä työpaikkoja. Mahdollisuuksia moneen on, mutta kilpailu useilla aloilla on kovaa jo heti alussa. Samalla hoitoalalle hakeutumista vältellään, sillä negatiivinen julkisuus ja tilanne on vallinnut alan ympärillä jo pitempään.
Samalla tietotyöstä on tullut arkea isolle osalle. Etätöiden ja läsnäolon välimaastossa toteutuva näyttöpäätetyö tutkitusti tuo kaiken hyvän lisäksi stressiä, sillä työkavereita ei näe, ja tietotyön konkreettisuus tuntuu kaukaiselta, tai vähintään vaikeasti mitattavalta. Tämä tapahtuu myös heti uran alkuvaiheessa, kun työelämää vielä opetellaan, ja oppiminen on päivittäistä.
Samaan kategoriaan kuuluu jo pitkään juhlapuheissa ja kolumneissa vilissyt näkymä työn murroksesta. Onko varmoja näkymiä töiden riittämisestä? Voiko siihen luottaa? Uskaltaako säästää asuntoa varten, jos työelämä kuitenkin näyttää hankalalta?
Epävarmuuksia ja kilpailua on hankala ratkaista suoraan. Työelämässä vaaditaan silti joustoja ja hyvää työpaikkakulttuuria, jossa panostetaan yhteisöllisiin asioihin. Ja kun kokoomuslainen pääsee mainitsemaan työelämän: verotuksen pitämistä kohtuullisena. Tietenkin.
Sosiaalinen media painekattilana
Somen rooli on tunnetusti erityisesti iäkkäämpien polvien lempiaihe, kun käydään läpi nuorten hyvinvointia. “Mitään hyvää ei ole laitteista seurannut, eikä seuraa!”
Asia ei ole näin yksioikoinen. Sosiaalisen median vaikutuksen ymmärtää parhaiten, jos sitä vertaisi perinteiseen koulun pihaan, jossa kaikkien ala-astelaisten hieman iälle kuuluvan naiviuden kyllästämät ajatukset ja puheet välittyisivät kaikkien muiden tietoon miltei vain ajatuksen voimalla.
Äkkiä siinä alkaa uskoa ja nähdä ties mitä. Ja se on sosiaalisen median ongelma.
Samaan kuuluu myös tulevaisuuskuvan toivottomuuden rummutus jokaisesta kanavasta tuhannen auringon voimalla. Median logiikka on hakea klikkejä, ja negatiiviset asiat keräävät aina enemmän huomiota ja lukukertoja. Sosiaalisen median algoritmit rakastavat kitkaa ja negatiivisia reaktioita. Ne ovat tunteina voimakkaita. Niillä saadaan ihmiset salaa hieman koukkuun.
Kun kaikista kanavista altistuu toivottomuudelle vuoden jokaisena päivänä, ei ihme, että stressitasot hieman nousevat.
Joustoja, ymmärrystä ja toimia
Kun perusviestimme nuorille on kilpailu, toimeentulon pirstaloituminen ja negatiivisten uutisten kierre, ei ole ihme, että stressi muuttuu perustilaksi ja nuoria uuvuttaa. Emme elä yhteistä jälleenrakentamisen projektia, jossa jokainen pääsee töihin, jos vain saapuu työmaalle niitä kyselemään.
Siksi pisteytysmallia pitää muuttaa, jokaisen on ymmärrettävä roolinsa yhteiskunnallisena toimijana erilaisten arvojen luojana ja vahvistajana sekä työelämässä tarvitaan joustoja ja mahdollisuuksien tuomista esiin.
Edes tämän verran voimme tilannetta parantaa.
Lue lisää muista blogiteksteistäni täältä.
