Alvar Euro

Syksyn aikana Turun kouluissa on oltu enemmän pois kuin koskaan aiemmin. HS:n uutisen mukaan poissaolot koskevat jo kymmentä prosenttia kaikista Turun koululaisista. Se on aivan valtava määrä.  Syitä todella on monia. Osa niistä liittyy aikaan ja tilanteeseen, mutta osan taustalla on tekijöitä, jotka ovat pitkään jatkuessaan saaneet aikaan poissaolemisen tarvetta.  Taustalta voidaan nähdä samalla kehityksiä,

Minä tai kaverini emme tiedä Neuvostoliitosta mitään. Tai tiedämme tietysti, sillä emme elä umpiossa, vaan luemme ja elämme tv-sarjojen ja loputtoman tiedon maailmassa. Emme silti ole eläneet päivääkään Neuvostoliiton aikaa, vaan toisen maailmanjärjestyksen, joka on pitänyt sisällään lupauksia muusta kuin itärajan takana olevasta kommunistisesta karhusta. 90-luvun lopun maailmassa oli nykypäivään verrattuna paljon enemmän toivoa. Ilmassa

“Onko tämä nyt riittävän vakavaa? Kyllähän muilla nyt on vielä huonommin.” Avun hakeminen voi olla ison kynnyksen takana. Turhan moni epäröi, ovatko omat oireet tai ongelmat tarpeeksi merkittäviä ammattiavun saamiseksi. Kuitenkin sekä terveyspalveluiden että sosiaalipalvelujen osalta monilla ongelmilla on tapana vain syventyä ajan kuluessa. Meidän tulee tehdä selkeä valinta: hoitoon pitää voida hakeutua heti kun

Suomi ikääntyy, ja lapsia ei synny entiseen tahtiin. Työväestö vähenee, ja hoidettavien määrä kasvaa. Tekevät ja maksavat kädet ja päät loppuvat kesken. Ihmisten hoitaminen hankaloituu, kun tarve nousee paljon nopeammin kuin systeemi pystyy hoitamaan. Kuulostaako tutulta? Ainakin pitäisi, sillä näistä lähtökohdista aluevaalit käydään ja uusi hallinto rakennetaan. Systeemi ei pysy ikääntymisen tahdissa, ja koko hommaan